Oli tavallinen, vähän sateinen keskiviikkoiltapäivä. Meillä oli tosi hauskaa, kun isä otti meidät kaikki mukaan metsälenkille. Oli ihanaa päästä Vega -siskon ja Lyra -äidin kanssa yhdessä juoksemaan ja haistelemaan alkukesän tuoksuja. Sisko ja äiti säntäsivät ensin polkua pitkin metsään, ja minulla oli hirmu kiire perään. Juoksin polkua pitkin niin paljon kuin jaloistani pääsin. Kunnes hupsista ja kops! Vega -sisko tulikin jo takaisinpäin katsomaan, mihin jäin. Sisko tuli vähintään yhtä kovaa kuin minä, alamäkeä ja kuusen takaa, en huomannut ollenkaan, eikä sisko tainnut huomata minua. Kova törmäys sattui tuohon kylkeen, siskokin jäi hetkeksi ontumaan, mutta kun oli niin hirmu hauskaa, ei pikku pistot kyljessä tuntuneet missään. Matka jatkui metsän hajujen perässä juosten, kunnes melko pian hengästyin. Olipa kummallista, minulla on ollut hirmu hyvä kunto. Katsoin parhaimmaksi mennä isän luo vähän rauhoittumaan. Hetken kuljin kovasti läähättäen isännän vierellä, kunnes tuli tosi tukala olo ja yskittikin. Timo yritti kaivella kurkkuani, mutta ei löytänyt sieltä mitään.  Aavistin jonkun olevan tosi pahasti vialla, kun se jo soitti äidillekin ja pyysi tulemaan tosi äkkiä paikalle. Pian minua rupesi pyörryttämään, enkä pysynyt enää pystyssä, onneksi isä oli koko ajan vierelläni. Ehdin vielä nähdä äidin auton ja ajatella, että nyt helpottaa, äiti tulee apuun! Ja pian olikin tuska poissa. Hetken teki kipeää, mutta nopeasti pääsin ihanille metsästysmaille. Täällä on hyvä olla, toivottavasti äiti, isä ja pikku-Saga pärjäävät siellä kaukana, vielä tuntuvat kovasti itkeskelevän perääni. Onneksi olen kuullut sellaisen jutun, että riittävän pitkä aika auttaa ikävään, kohta ne muistelevat vain hyviä puoliani. Minusta ei sitten äidille kisakaveria tullutkaan, vaikka niin kovasti tykkäsin äidin kanssa touhuilla ja äitikin kertoi minulle tykkäävänsä minusta hirmuisen paljon. Lupaan tsempata äitiä pilven reunalta, jos se joskus uuden kisakaverin alun itselleen saa.

Eviran patologin avauksessa todettiin oikean puolen kahdeksannen kylkiluun murtuneen ulkoisen trauman seurauksena. Katkennut kylkiluu oli painunut keuhkoihin ja aiheuttanut sekä verenvuotoa että pahan ilmarinnan, joka oli johtanut tukehtumiseen hyvin nopeasti.

Cula on nyt kasvanut henkisesti siihen pisteeseen, että tuntuu hyvältä ruveta sen kanssa jotain pientä tekemään. Muutosta on vaikea kuvailla, mutta jollain tapaa tähänastinen ympäriinsä juoksentelu on muuttunut "työnteoksi". Metsässä ei vain haahuilla huvikseen, vaan etsitään ja käytetään nenukkaa koko ajan. Saappaanvarren kiillottajasta on kehittymässä itsenäinen puuhastelija.

Palloa heitellään lähes päivittäin vauhdin ja innon ylläpitämiseksi. Samalla on hyvä muistuttaa oikeaoppisesta palautuksesta, vauhdilla suoraan luokse ja pallo käteen. Pallo on välillä herkässä lentää ohjaajan jalkoihin, mutta kertamuistutuksesta se tulee seuraavat kerrat ojennettuna käteen. Muuten täytyy kyllä kehaista esineiden suussapitokykyä tässä pennussa. Suu on hiljaa, ja luovutus tapahtuu vasta, kun sitä pyydetään.

Varista näytin noin viikko sitten ensimmäisen kerran. Vedin pienen jäljen nurmikolta heinikkoon Timon juuri ampumalla variksella. Hain koiran sisältä ja annoin sen "itsestään" hakeutua jäljelle. Varis löytyi pian, mutta se olikin niin ihmeellinen(vaikkakin kovin kiinnostava), että jonkin aikaa nuuskuteltuaan Cula päätti palata tyhjänä minun luokse kysymään, että mitäs tuollaiselle aarteelle pitäisi tehdä... No, äitihän sitä sitten kertomaan. Mentiin yhdessä, pyysin antamaan variksen minulle ja sittenhän tyttö vain nappasi kiinni ja lähti ylpeänä perääni saaliin kanssa. Taas tytölle pisteet hienosta, syvästä nouto-otteesta ja palautuksesta. Tämä eläin tuntuu liian helpolta ollakseen totta :-) ! Aika näyttää, pystyykö täti ylläpitämään ja kehittämään koiransa luontaisia ominaisuuksia oikeaan suuntaan.

Labradorimestaruus vuosimallia 2008 tuli voitettua, josta voi olla yllättynyt ja enemmän kuin onnellinen! Muttamutta. Koiran suorituksiin ainakaan lauantain osalta en ole täysin tyytyväinen. Korvat avautuivat vasta sunnuntaille pienen lauantai-illan "treenin" jälkeen. Sunnuntaina töppäsi tätiohjaaja ymmärtämällä väärin metsäohjauskohdan, mutta onneksi siitä ei rankaistu rankalla kädellä. Itsenäistä työskentelyä vaativat tehtävät (haku ja markkeeraukset) Lyra hoiti hienosti, joista saadut pisteet pitivät meidät kiinni mestaruustaistossa. Walk up -finaalista saimme lähes täydet pisteet, jotka varmistivat mestaruuden Lyran nimiin. Kärki oli tasainen, ja voitto tulikin täpärästi muutaman pisteen erolla kakkoseen.

Tänään Lyra sitten palautti emäntänsä mestaruushumusta maan tasalle. Starttasimme Valkeakosken NOME-B -kokeessa ajatuksena saada vähän riistatreeniä SM-kokeita ajatellen. Koe suoritettiin taas parityöskentelynä, ja me aloitimme vesiohjauksella kaislikkouomaan. Lyra oli tänään oikein kuuliainen vesiohjauksessa, ja sain sen helponlaisesti ohjattua alueelle, jossa riista oli. Kun koiralla näytti olevan haju riistasta, huokaisin ja irrotin hetkeksi katseen koirasta. Ohjaajalle tapahtui virhe, mitä ei olisi tarvinnut tapahtua... Seuraavalla sekunnilla kun katsoin koiraa, oli se jo kapuamassa rannalle ilman riistaa. Lyra ei jostain syystä saanutkaan ohjausriistaa ylös, vaan lähti etsiskelemään elävän riistan hajuja rannalta. Siellä se sitten juoksenteli useamman minuutin piittamatta minun pillityksistä ja kovaäänisistä luoksekutsuista. Harmittava, mutta opettavainen takaisku. Muutaman sorsan ylöspölläytettyään Lyra palasi kuulotaajuudelle, ja kutsuin koiran takaisin HYVIN tuohtuneena. Meinasin jo kätellä tuomarin, mutta päätin kuitenkin suorittaa kokeen loppuun harjoituksen saamisen vuoksi. Taso ei hirmuisesti noussut markkeeraustehtävässä Lyran unohdettua toisen heiton. Haku sen sijaan sujui taas Lyramaiseen tapaan loistavasti, ja siihen oli hyvä lopettaa. Yllätyksekseni meidät kaikesta huolimatta palkiittiin, mikä ei kyllä paljon lohduta. Ei koira saa karata noin totaalisesti lapasista...!

Muutama sana nyt vielä Culastakin. Paljon ei ole tytön koulutuksesta vielä sanottavaa. Cula on saanut elää pienen koiranpennun elämää isojen koirien joukossa vain hyvin pienin rajoituksin. Odottaa täytyy ennen ruoan saamista ja autosta ei tulla oma-aloitteisesti ulos. Luoksetulokäskyä vahvistetaan päivittäin sanallisesti, pilliä on säästetty "tositilanteisiin". Tavaroita Cula kantaa mielellään ja niitä otan ilolla vastaan. Cula ei heittele tavaroita, ja kanto-ote tuntuisi hyvältä. Tämä riittää minulle tällä hetkellä, kasvakoon rauhassa itsenäiseksi nuoreksi noutajaksi. 

Minun ja Lyran kauden ensimmäinen startti on takana. Koe järjestettiin Vesilahden Vähäjärvellä haastavassa maastossa. Koko suoritus oli käytännössä vesi-/ kaislikkotyöskentelyä, mikä oli koiralle fyysisesti rankkaa, mutta toisaalta viilentävää päivän lämpötilan huidellessa hellerajan yläpuolella.

Koe suoritettiin parityöskentelynä, ja meille arvottiin epäonneksemme starttinumeroksi 1. Muuten on ihan mukavakin aloittaa, mutta täysin jäljettömään hakuruutuun koiran laittaminen on aina vähän jännittävää. Itse suoritus alkoi linjakakkosmarkkeerauksella korkeaan kaislikkoon, jatkui uomauittovesiohjauksella ja päättyi haastavaan järvikortehakuun. Lyra suoritti hienosti linjamarkkeerauksen, vaikka kuikuilikin ylilentävän sorsan perään ensimmäisen heiton aikana. Vahvasta linjasta on joskus jotain hyötyä.. ;-) . Vesiohjauksen alkuun oli laitettu pari sorsankuvaa häiriöksi, jotka Lyran oli pakko käydä katsastamassa, mutta jatkoi onneksi pienen vääntämisen jälkeen matkaansa ohjausriistalle. Haku olikin se kokeen selvästi haastavin osuus. Kaksi ensimmäistä riistaa löytyivät helposti, mutta sen jälkeen alkoi ongelmat. Lyra laajensi väärään suuntaan (ohjaaja voi katsoa itseään tässä kohtaa peiliin) ja ajautui vastakkaisen rannan kaislikkoon tekemään hakua. Onneksemme tuomari antoi ohjaajalle riittävän monta uudelleenlähetysmahdollisuutta, kun koira oli pakko kutsua pois vääriltä alueilta. Lopulta sain lähetettyä koiran oikeasta kohdasta hakualueelle, ja kolmas hakualueen riista saatiin ylös nopeasti. Tässä välissä Lyra oli tuonut tuomarin luvalla pariltamme hakematta jääneen ohjausriistankin. Tähän mennessä aikaa oli kulunut parihakuun jo tunti, ja tuomarille riitti näkemänsä arvostelun tekemiseen.

Etukäteen jännitin pikkasen Lyran kuntoa ja suorituskykyä pentujen jälkeen, mutta eihän tuo mamma petä ohjaajaansa! Lyran hakuruututyöskentelyä oli ilo katsella. Hakuinto ja -tyyli jatkuivat samanlaisena haun alusta loppuun, vaikka riistoja ei niin tiuhaan löytynytkään. Tyhjänä tyttö ei palannut kertaakaan, paitsi tuomarin käskystä. Tulokseksi saimme VOI 1 ja hyvän mielen. Tästä on hyvä jatkaa!

Täytyy sanoa pari sanaa Culastakin. Cula oli viikonlopun reissussa mukana katselemassa suurta maailmaa. Suuri maailma ja ihmiset olivat vauvan mielestä vähän liiankin mielenkiintoisia. Cula kierteli vieraiden ihmisten sylit, ryntäili vieraiden koirien luokse kyselemättä käykö se ja vaelteli muutenkin ihan missä sattuu. Mun luokse se ei eksynyt vahingossakaan, paitsi kun oli ruoka-aika. Itsenäinen neiti.

Lyran mammaloma päättyi virallisesti tänään ensimmäisten kunnon treenien merkeissä. Täytyy nyt tosissaan ruveta kohottamaan mamman kuntoa ja muistuttamaan työnteon perusasioista. Töitähän tuo tekee, mutta kenelle, on eri asia... Kohtuullisen arvosanan annan Lyralle kuitenkin tämän päivän suorituksesta. Melkein jopa tekee mieli kysyä peruutuspaikkaa tulevan viikonlopun Rengon B-kokeeseen, jossa ratkotaan KHN:n mestaruus. Ehkä ei kuitenkaan startata vielä, vaikka mestaruuden puolustaminen kieltämättä houkuttelisi. Kauden vaatimattomina tavoitteina Labradorimestaruus, NOME-suomenmestaruus sekä pohjoismaiden mestaruus. Vitsivitsi! Näihin kaikkiin kekkereihin olisi siis tavoitteena päästä starttaamaan ;-)

Culakin pääsi tänään ensimmäistä kertaa auton kyytiin ja pois tutusta pihapiiristä. Vähän tyttöä jännitti, kun se laitettiin äidin ja siskon kanssa auton koiraosastolle, mutta ei päästänyt pihaustakaan koko matkan aikana. Fiksu tyttö. Uusi maastokin jännitti aluksi niin paljon, että piti kyhnätä mun saappaanvarressa alkuaika. Lyran treenien jälkeen oli jo eri ääni kellossa. Uteliaisuus voitti yltiöpäisen miellyttämisenhalun, ja pentu irtaantui lähtien itsekseen metsää tutkimaan. Enkä tietenkään malttanut olla kokeilematta Culalle paria ihan pikkuista noutoa pentudamilla... Cula tuli ihan pöhköksi damista. Pari ekaa kertaa palautti kivasti syliin, mutta sen jälkeen damista tuli niin ihana, että tyttö juoksi dami suussa pitkin pientareita. Eikä tullut luokse, vaikka emäntä kutsui. Voi kuulostaa hullulta, mutta siitä olin kovin iloinen. Löytyyhän sitä meidänkin mielinkielin -neidistä omaa tahtoa! Nyt vaan malttia, ei saisi vielä tässä vaiheessa innostua oikeasti "treenailemaan". Mitenköhän sitä muuten ylläpitäisi näköjään luonnollisesti hyvän nouto-otteen ja palautuksen? Täytyypä rauhoittua miettimään.